Dont Panic – 06/24/05 | Red Rocks

tänään tuhannet laajalle levinneet Panic-fanit heräsivät yhä raapimaan päätään eilisen toisen setin yllä Red Rocksin amfiteatterissa. Tietenkin kova paniikki-fanisi analysoi jokaisen pelinsä-sekä Talmudin oppineen tarkkuudella, joka on viimeistelty ennen heitä tulleiden Grateful Dead scholarsien muottiin, – että NASCAR-mekaanikon intensiivisellä keskittymisellä, – täydellisellä sekoituksella rock and rollin luomista ja down-home country-fuckia. Eilisillan toisessa setissä oli kuitenkin hyvin vähän country-fuckia, ja roppakaupalla Southern prog rock-jazz-fuusiota, joka repesi suoraan yhden yhtyeen suurimmista vaikuttajista, Dixie Dregsin, sivuilta, tuoden lopulta mieleen eräänlaisen junttimaisen Return to Foreverin.

soittaen mojovan valikoiman uudempia sävelmiä erityisesti vuoden 2003 Ballista, yhtye näytti John Bellin johdolla päättävän esitellä usein parjattua George Mcconnellia ikään kuin sanoakseen: “tämä on George, katso hänen soittavan, hän on vitun hyvä kitaristi, ja sinun on parasta oppia rakastamaan häntä.”J.B. jutteli Georgen kanssa koko illan, kun videomonitorit zoomasivat hänen otenauhakäteensä soolon perään. Ehkä kyse on musiikista, mutta jam-yhtyeillä ja niiden faneilla on oma politiikkansa, ja laajalle levinneessä yhteisössä oli laajalti koettu, että Georgen palkkaaminen suuresti valittaneen Mikeyn tilalle oli ollut valtava virhe. Eilisilta oli yksi iso “get over it”, jonka bändi lähetti.

Red Rocks oli Michael Houserin toiseksi viimeinen keikka ja on aina ollut Panicin ja heidän faniensa toinen koti. Panicin edellinen kolmen yön juoksu Red Rocksissa vuonna 2003 Mikeyn kuoltua edellisenä vuonna oli ollut suuri pettymys useimmille ja sana Kevätkiertueelta ja Bonnaroo-keikoilta sai tämän Red Rocksin seisomaan eräänlaisena lunastuksena. Sen sijaan yleisöä kohdeltiin hieman mutaisella alkukantaisuudella, jota korostivat aina anteemisen kolea vesi, mutta arkiset pistot Little Lillyyn, hyvä biisi, josta käytännössä kukaan ei pidä, sekä maailman paino. Muita huippupisteitä olivat Holden Oversoul ja Rebirtha, mutta kokonaisuutena esitys oli hyvin asiallinen eikä hirveän sujuva.

yleisön kuhina näytti olevan, että toinen setti olisi sielukas ja synkkä, yhden pitkän Jamin rytmittämänä toinen. Niin ei kuitenkaan käynyt. Kappaleen tahti oli staccato näennäisesti loputon välisoittoja esittelee George fret hallituksen kyvykkyys ja rehellisesti se oli underwhelming. The three song encore of crowd pleasers Goin ‘Out West, All Time Low and Henry Parsons Died lopetti show vahvasti ja toi mitta boogie-stomp takaisin esitykseen, energisoi yleisöä tämän päivän show’ ta varten.

tänään tuhannet laajalle levinneet Panic-fanit heräsivät yhä raapimaan päätään eilisen toisen setin yllä Red Rocksin amfiteatterissa. Tietenkin kova paniikki-fanisi analysoi jokaisen pelinsä-sekä Talmudin oppineen tarkkuudella, joka on viimeistelty ennen heitä tulleiden Grateful Dead scholarsien muottiin, – että NASCAR-mekaanikon intensiivisellä keskittymisellä, – täydellisellä sekoituksella rock and rollin luomista ja down-home country-fuckia. Eilisillan toisessa setissä oli kuitenkin…

tänään tuhannet laajalle levinneet Panic-fanit heräsivät yhä raapimaan päätään eilisen toisen setin yllä Red Rocksin amfiteatterissa. Tietenkin kova paniikki-fanisi analysoi jokaisen pelinsä-sekä Talmudin oppineen tarkkuudella, joka on viimeistelty ennen heitä tulleiden Grateful Dead scholarsien muottiin, – että NASCAR-mekaanikon intensiivisellä keskittymisellä, – täydellisellä sekoituksella rock and rollin luomista ja down-home country-fuckia. Eilisillan toisessa setissä oli kuitenkin…

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.